Itsearviointi

Luovan kirjoittamisen opintojaksolla olen oppinut paljon uusia asioita tekstin lukemisesta, tulkitsemisesta sekä kirjoittamisesta. En osannut etukäteen kuvitella, miten paljon erilaisia asioita sisältyy sanaan sanataide. En osannut ollenkaan ajatella, miten paljon tämä kurssi antaa minulle. Ajattelin etukäteen, että osaanhan minä kirjoittaa, kirjoittelut ovat vain jääneet. Luova kirjoittaminen on paljon muutakin kuin vain kirjoittamista. On kaksi täysin eri asiaa kirjoittaa, ja kirjoittaa luovasti.

Nuorena varmasti omaksuin vaikutteita lukemistani kirjoista, ja niiden pohjalta kirjoitin jonkinlaista romaania, sekä runojakin. Koska olin nuori, oli aikaa suorastaan ahmia kirjoja. Nuorena tuli myös pidettyä jonkinlaista päiväkirjaa, kalenterin muodossa tosin. Lapsena kyllä kirjoitin jonkin verran päiväkirjaa. Viimeksi kirjoitin päiväkirjaa ennen esikoispojan syntymää, ja vähän hänen syntymänsä jälkeenkin. Ajattelin, että on niin tärkeä, ainutlaatuinen asia kyseessä, että halusin pitää päiväkirjaa.

Kurssi on herättänyt mielenkiintoni sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten innokas olen ollut, ja miten paljon olen ajoittain heittäytynyt mukaan sanataiteeseen. Valitettavasti olen myös pettynyt itseeni, koska kurssista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti. Pelkään myös negatiivista kritiikkiä: siksi en lähettänyt tekstejäni väliarviointia varten. Kaikesta huolimatta olen nyt niin innostunut, että toivon innostukseni – eli kirjoittamisen – jatkuvan.

Varsinkin ismit olivat mielenkiintoinen, lähes uusi asia. Joihinkin ismeihin tutustuin aikoinaan kuvaamataidon tunneilla, mutta suurin osa oli ihan uusia. Sanat olin varmasti kuullut jossakin, mutta en tiennyt niistä sen enempää. Ismit olivat hyvin vaativa, mutta samalla myös hyvin mielenkiintoinen osa-alue.

Kiitos opettajalle sekä ryhmäläisilleni erittäin hyvästä ja antoisasta kurssista!

Sanataidekasvatuksen tavoitteita

Sanataidekasvattaja Anne Mari Rautiainen kiteyttää sanataiteen todella hyvin: sanataide kehittää ajattelutaitoa, itsetuntemusta sekä kykyä havainnoida itseä ja ympäristöä. Tämän Luovan kirjoittamisen opintojakson aikana minulle on tapahtunut juuri näitä asioita. Ajattelutaitoni on muuttunut, laajentunut. Näen kaiken nyt paljon monimuotoisemmin. Itsetuntemukseni on myös kehittynyt, vaikkei vielä tarpeeksi. Ympäristön havainnointi on aina ollut minulle tärkeää, mutta opintojakson avulla sekin on kehittynyt entisestään: huomaan joitakin yksityiskohtia, joita en ennen huomannut. Katson kaikkea kuin eri silmin. Tämä ajattelutapa varmasti kehittyy vielä.

En voi linkittää sanataidetta mitenkään tulevaan IT-alan työhöni, mutta toivon, että sanataiteen myötä opin käyttämään kieltä rikkaammin. Luulen, että se on pitkä prosessi, ja juuri luova kirjoittaminen sekä lukeminen auttavat siinä. Tällä hetkellä huomaan, että puhuessani en käytä kieltä tarpeeksi rikkaasti, mutta toivon, että tämä asia muuttuu ajan myötä. Saattaa olla, että tulevaisuuden työssäni kirjoitan myös raportteja, joten sanataide tulee varmasti käyttöön siinä muodossa.

Tämän opintojakson aikana on ollut mielenkiintoista huomata, miten oma ajattelutapa muuttuu, miten tekstit ja esimerkiksi tv-näytelmät tuntuvat paljon taiteellisemmilta kuin ennen. Laulujen sanojakin tulee kuunneltua paljon tarkemmin kuin ennen. Kaikesta saa siis enemmän irti.
Sanataiteen opiskelussani yhtenä tavoitteenani oli, että osaisin tulevaisuudessa kirjoittaa kirjan esikoispojastani, jolla on autismi. Nyt kun olen oppinut sanataiteesta paljon enemmän, olen miettinyt laajemmin, että voisin kirjoittaa yhtä hyvin ihan toisenlaisen kirjan, vaikka kaunokirjallisuutta. Sanataiteen opiskelu on saanut minut pohtimaan erilaisia kirjoitustapoja, varsinkin ismien myötä. Osa ismeistä oli kyllä minulle vaikeita, mutta mielenkiintoisia. Osaan nyt paremmin kuvitella, miten vaikeaa kirjailijan työ välillä on.

Varmasti yksi kirjoittamattomistani tavoitteista oli se, että alkaisin lukea taas enemmän. Kesän aikana luinkin pitkästä aikaa kolme kirjaa peräkkäin! Eilen aloitin jo neljännen kirjan lukemisen.

Sanataidekasvatuksen tavoitteena ei tosiaankaan ole pelkästään tuottaa itse tekstiä, vaan myöskin lukea muiden tekstejä ja tulkita, arvostella niitä. Muiden tekstejä lukemalla oppii itsekin. Ei kopioimalla, vaan omaksumalla vaikutteita niistä.

Sanataidekasvatuksen suurimpana ja yksinkertaisimpana tavoitteena on kasvattaa minua ihmisenä, sekä rikastaa kieltäni.

Samettia

(Ismeistä iloa: symbolismi)


Hiukset samettia
ah niin pehmeää
Ruskeaa ja
aaltoilevaa
sekä kauniin
kiiltävää

Hiuksiin tuuli
tarrautuu ja
leikittelee hetken
Sitten päästää
irti ja keksii
uuden retken

Syyslehdet

(Ismeistä iloa: impressionismi)


Kellankirjavat syyslehdet kahisivat jalkojeni alla. Suuret vaahteranlehdet takertuivat itsepintaisesti punaisiin, märkiin saappaisiini. Tartuin vastahakoisesti haravanvarteen. Syksy oli taas täällä, ja valtava pihamme täynnä iloisenvärisiä lehtiä. Oikeastaan lehdet kutsuivat leikkimään, eivät haravoimaan. Mutta ei, toimeen oli tartuttava edes hetkeksi.

Aurinko oli laskemassa puiden taakse, muttei kuitenkaan ihan vielä, vaan se soi valoisia, lämpimiä säteitä pihaamme. Niitä syksyn ihmeellisiä valoilmiöitä, kun yhtäkkiä onkin valoisaa. Sain taas hetkeksi voimaa jatkaa haravointia. Kaikki tuntuikin taas jotenkin iloiselta, positiiviselta ja energiseltä.

Toimisto

(Ismeistä iloa: futurismi)


istun yksin
valoisassa,
hiljaisessa
huoneessa

ainoa ääni
kuuluu
näppäimistöltä

seuranani hurisee
yhtä yksinäinen
tulostin

Nukutusoperaatio

(Ismeistä iloa: dadaismi)


Yy-kaa-koo
Nuku ny JO
Nee-vii-kuu
Miksei uni TUU?
Seit-kasi
Täs on VESILASI
Ysi-kymmenen
Mitäs jos nukut PIKKUISEN?

Aikakatkaisu

(Ismeistä iloa: imagismi)


Sanoja ja lauseita

ihania - kauheita

Miten tästä selviän

urakasta kylmiltään

Missä on se ratkaisu

vaiko aikakatkaisu?

Jos ei veikkaa,

ei voi voittaa

Painajainen

(Ismeistä iloa: surrealismi)


Puut mustarunkoiset

Nurmi vitivalkoinen

Taivas yhtä valkoinen

Hahmot äänettömiä

Matka jatkuu

huudoista huolimatta

Pää kääntyy huutajaan

Outo hymy kasvoillaan

pyöräilevät eteenpäin

Päämäärättömästi.

Karhea villapaita

(Ismeistä iloa: ekspressionismi)


Poski painui karheaa villapaitaa vasten. Musta villa kutitti pehmeää, herkkää, punaista lapsen poskea, mutta samalla se lämmitti mukavasti. Villapaita tuoksui ihanille yrteille. Äiti oli laittanut yrttitarhaansa koko iltapäivän. Nyt oli kuitenkin aika levätä ja rauhoittua päivän töiltä. Lihakeiton vahva tuoksu leijaili keittiössä. Kattilasta nousi kuumaa höyryä. Ruuan tuoksuun sekoittui kardemummainen pullantuoksu, joka nousi houkuttelevasti uunin lämmöstä. Isä ja veljet olivat tulleet kotiin töistä ja koulusta, ja kaikki odottivat nyt malttamattomina ruokailua. Minä olisin istunut siinä äidin pehmeässä, lämpimässä sylissä pidempäänkin, vaikka nälkä kurni minullakin jo vatsassa. Kun katsoin keittiön ikkunasta ulos, näin auringon laskeutuvan ja kurkkivan puiden takaa punaisena. Tummeneva ilta oli jälleen saapunut.

Toinen sade

(Runoratsun selkään)

Sade leikittelee lammikossa
Se piirtää ohuita ympyröitä,
jotka tanssivat
valkoisina, harmaina, iloisina,
vailla huolta huomisesta.

Pisarat rikkovat pinnan
Lammikko huutaa armoa
Pisara-armeija ei luovuta
vaan innostuu enemmän,
kunnes yllättäen: sade lakkaa.

Ensimmäinen sade

(Runoratsun selkään)


Sade
piiskaa ikkunaa
hakkaa maata
on armoton
raikastaa
lämmittää
viilentää
Sade
muokkaa näkymää
ja mielialaa.

Lapsuusmuistoni

(Jossakin on alku)

Kirkkaanvihreä nurmikko paljaiden jalkojeni alla. Minä ja siskoni pystyttämässä leikkimökkiä kerrostalon takapihalle joskus 1980-luvun alkupuolella. Ensin viltti alle, sitten ontot putket, jotka liitettiin yhteen erillisillä kappaleilla. Lopuksi päälle levitettiin punavalkoinen leikkimökin kangas (jossa oli katto keltainen), joka sidottiin naruilla kiinni valkoisiin putkiin. Koska emme halunneet kutsumattomia vieraita eli hyönteisiä mökkiimme, kiinnitimme kankaan huolellisesti vilttiin lukuisilla pyykkipojilla.

Sitten vain pitkäkseen viltille ja Aku Ankat ja taskukirjat esiin. Lueskelimme Aku Ankkoja ja väritimme taskukirjan sivuja vahaväreillä. Keltainen on aina ollut mielivärini. Siksi se oli aina niin lyhyt. Tuskin peukalon kynnen mittainenkaan.

Reposaari

(Runoratsun selkään)


Merituuli ylleni kuohuu 
Vie hetkeksi murheeni pois

Se voimaa elämän huokuu
Hetken kauemmin kestävän sois

Koitos

(Jossakin on alku)

Olin odottanut sitä päivää todella paljon, ja nyt jännitti kovasti. Edessä oli melko tuttu ajomatka. Puoli tuntia ja olisin perillä. Laitoin CD:n soimaan. Musiikki rauhoittaa ja rentouttaa. Mutta kun kohde lähestyi, halusin keskittyä vain ajamiseen ja edessäni olevaan koitokseen. Perillä tuntui kuin en tietäisi minne pysäköisin. No, vaikka tuohon. Aika pitkä kävelymatka, mutta ei se mitään. Onhan tässä aikaa.

Otin mukaani vain tarvittavat: auton avaimet, ajokortin, kaksi lyijykynää sekä pyyhekumin. Kaksi kynää ihan varalta, jos vaikka toisesta katkeaisi terä. Nyt vielä pieni kävelymatka oikeaan rakennukseen. En oikeastaan tiennyt mitä ajatella. Oli aika orpo olo. Tästä koitoksesta piti vain selvitä yksin, ilman perhettä tai ystäviä.

Tuntui oudolta seistä isossa aulassa. Moni muukin oli tullut todella paljon etuajassa paikalle. Huh, onpa meitä paljon, ajattelin. Katsoin suurta aulaa: sen kattoa, seiniä, kaikkia yksityiskohtia, kuin painaakseni ne mieleeni. Ajattelin, että tämä on joko ensimmäinen tai viimeinen kertani, kun olen täällä.

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen auditorion ovi avattiin ja henkilöpaperit tarkastettiin. Kävelin sisään ja istuin alas. Päässäni soi musiikki, jota olin kuunnellut autossa. Musiikki soi vielä silloinkin, kun sain papereita eteeni, mutta en antanut sen häiritä. Tässä tilanteessa musiikki ei kuitenkaan auttanut eikä rauhoittanut minua.

Välillä oli kyllä sellainen tunne, että haluaisin harmitella ääneen tehtävien vaikeutta, mutta en tietenkään tehnyt niin. Kun katsoin ihmismäärää, ajattelin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Siitä huolimatta olin päättänyt tehdä parhaani.

Ensimmäiset tehtävät tuntuivat ihan kohtuullisilta. Ensin oli mielenkiintoinen teksti, joka liittyi luetunymmärtämiseen, sitten alaan ja motivaatioon liittyviä kysymyksiä. Ne kaikki vaikuttivat ihan hyviltä. Näiden tehtävien jälkeen arvasin, että vuorossa ovat matemaattiset sekä päättelyä vaativat tehtävät.

Looginen tehtävä vaikutti vielä mielenkiintoiselta: tuli tunne, että tämähän on ihan mukava, ja jokusen pisteen tästä voi saadakin. Mutta ne matemaattiset tehtävät, mieleni olisi tehnyt huudahtaa: voi ei! Mutta sitten, pikkuhiljaa, sain jotakin raapustettua paperille. Mielessäni kävi ajatus, että olisiko järkevämpää jättää yrittämättä vaikealta tuntuvaa matematiikan tehtävää. Mitä jos siitä nyt tulee monta miinuspistettä, jotka vaikuttavat valintaani?

Joitakin tehtäviä jätin tekemättä siitä yksinkertaisesta syystä, etten millään osannut, eikä aika olisi muutenkaan riittänyt.

Kolme tuntia kului kuin siivillä. Olin auditoriossa viimeiseen saakka. Sitten, turtana ja ”takki tyhjänä”, kävelin ulos salista. Vielä kerran katsoin ympärilleni ison koulurakennuksen sisällä, ajattelin, että viimeistä kertaa.

Tuli tunne, ettei oikein tiennyt mitä tekisi, minne menisi. Kävelin hitaasti autolle, apeana. Apeana siksi, että olin melko varma, ettei minua valittaisi. Olihan sali ollut täynnä ihmisiä, joista monet näyttivät paljon fiksummilta kuin minä.

Ajoin kotiin, en enää muista soiko musiikki ollenkaan. Ainakin musiikki oli lakannut soimasta jossain vaiheessa, omassa päässänikin. Luultavasti se oli siinä vaiheessa, kun tehtävät olivat muuttuneet uskomattoman vaikeiksi.

Pääsykokeen vastauksia piti odottaa kokonainen kuukausi. Se oli elämäni pisin kuukausi, tuntui, että aika on pysähtynyt.

Ennen omaa vastaustani sain kuulla, että siskoni on päässyt opiskelemaan. Apeuteni lisääntyi, koska olin täysin vakuuttunut siitä, että kaikki muut pääsevät nyt kouluun, paitsi minä.

Sitten se viimein koitti: päivä, jota olin odottanut ja pelännyt. Pääsykokeiden vastaukset odottivat oppilaitoksessa, tai ainakin luulin, että vastaukset ovat vain oppilaitoksessa.

Minua jännitti järjettömästi, kun otin puhelimen käteeni ja soitin. Taisin hieman täristä puhelun aikana. Reipas naisääni vastasi toisessa päässä. Kerroin nimeni ja asiani. Naisääni kysyi, olenko katsonut vielä netistä onko nimeni siellä. Eipä ollut tullut mieleeni, että nykyään tulokset löytyvät netistäkin! Naisääni sanoi, että hetkinen, hän katsoo, ja se hetkinen oli myös elämäni pisin.

Hetken päästä sama naisääni kertoi, että minut on valittu opiskelemaan tietojenkäsittelyä Hämeen ammattikorkeakouluun! Olin sanoinkuvaamattoman iloinen ja onnellinen.

Sittenkin, kaikista kuvitelmistani ja peloistani huolimatta, minut oli valittu. Tunne oli aivan uskomaton, ja säilyy varmasti mielessäni elämäni loppuun saakka. Ilon tunne on säilynyt myös opiskellessani: tiedän olevani oikealla alalla, kaltaisteni parissa.

Sukellus sanataiteeseen

Olen aina pitänyt sekä kirjoittamisesta että lukemisesta. Nuorempana saatoin lukea kirjan yhdeltä istumalta, kun aikaa oli paljon. Kirjoitin romanttista tarinaa ja jossain vaiheessa myös runoja. Suurin osa runoista oli englanniksi, mutta joitakin oli myös suomeksi.

Kuten taiteiden talossa sanotaan, sanataide on sukellus omaan minään. Näin on ainakin itselläni ollut, varsinkin silloin, kun olen kirjoittanut jotakin täysin uutta, esimerkiksi kaunokirjallisuutta. Muistan nuoruudesta, että kirjoitelmissani oli aina jotakin minusta, jollain tavalla. Ne olivat asioita, joista olin kiinnostunut, jotka miellyttivät minua. Esimerkiksi jokin väri, vaate tai paikkakunta/maa. Runoissa oli oikeastaan vielä enemmän minua itseäni: runo kertoi joko minusta, läheisestäni tai kumpaakin.

Joskus, kun olen lukenut todella mieleenpainuvan kirjan, minun on ollut vaikea ravistaa itseni takaisin tähän maailmaan, unohtaa kirjan tapahtumat. Välillä kirjan tapahtumat ovat niin sykähdyttäviä, että niitä tulee pohdittua pitkään. Ne saattavat nousta mieleen vielä vuosienkin päästä. Ehkäpä jostakin kirjasta voi saada jonkin tärkeän oivalluksen. Omalla kohdallani en sellaista muista.

Kun oikein tarkkaan pohdin sanataidetta, niin eivätkö laulun sanatkin ole sanataidetta? Joissakin lauluissa on niin nerokas sanoitus, että sanoja jää oikein miettimään. Yritän välillä miettiä, että mitähän laulun tekijä on oikeasti ajatellut. Joissakin lauluissa on piilomerkityksiä, joita ei oikeastaan tiedä kukaan muu kuin laulun sanoittaja. Kuuntelijat voivat vain arvailla ja keksiä omia merkityksiään.

Nykyään olen lukenut lähinnä vain lehdistä kolumneja, mutta monet tekstit on kirjoitettu todella mielenkiintoisesti. Näistä teksteistä olen varmasti oppinut paljon uusia asioita, joita olen sitten jakanut esimerkiksi puolisolleni. Kolumnien kirjoittajat ovat todella valppaita ympäristönsä seuraajia. Itsekin välillä seuraan ympäristöä valppaasti, mutten ole vielä oppinut rekisteröimään asioitani mieleeni niin, että muistaisin ne vaikka seuraavana päivänä. Sellaisella hetkellä varmasti auttaisi jonkinlainen muistikirja.