Koitos

(Jossakin on alku)

Olin odottanut sitä päivää todella paljon, ja nyt jännitti kovasti. Edessä oli melko tuttu ajomatka. Puoli tuntia ja olisin perillä. Laitoin CD:n soimaan. Musiikki rauhoittaa ja rentouttaa. Mutta kun kohde lähestyi, halusin keskittyä vain ajamiseen ja edessäni olevaan koitokseen. Perillä tuntui kuin en tietäisi minne pysäköisin. No, vaikka tuohon. Aika pitkä kävelymatka, mutta ei se mitään. Onhan tässä aikaa.

Otin mukaani vain tarvittavat: auton avaimet, ajokortin, kaksi lyijykynää sekä pyyhekumin. Kaksi kynää ihan varalta, jos vaikka toisesta katkeaisi terä. Nyt vielä pieni kävelymatka oikeaan rakennukseen. En oikeastaan tiennyt mitä ajatella. Oli aika orpo olo. Tästä koitoksesta piti vain selvitä yksin, ilman perhettä tai ystäviä.

Tuntui oudolta seistä isossa aulassa. Moni muukin oli tullut todella paljon etuajassa paikalle. Huh, onpa meitä paljon, ajattelin. Katsoin suurta aulaa: sen kattoa, seiniä, kaikkia yksityiskohtia, kuin painaakseni ne mieleeni. Ajattelin, että tämä on joko ensimmäinen tai viimeinen kertani, kun olen täällä.

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen auditorion ovi avattiin ja henkilöpaperit tarkastettiin. Kävelin sisään ja istuin alas. Päässäni soi musiikki, jota olin kuunnellut autossa. Musiikki soi vielä silloinkin, kun sain papereita eteeni, mutta en antanut sen häiritä. Tässä tilanteessa musiikki ei kuitenkaan auttanut eikä rauhoittanut minua.

Välillä oli kyllä sellainen tunne, että haluaisin harmitella ääneen tehtävien vaikeutta, mutta en tietenkään tehnyt niin. Kun katsoin ihmismäärää, ajattelin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Siitä huolimatta olin päättänyt tehdä parhaani.

Ensimmäiset tehtävät tuntuivat ihan kohtuullisilta. Ensin oli mielenkiintoinen teksti, joka liittyi luetunymmärtämiseen, sitten alaan ja motivaatioon liittyviä kysymyksiä. Ne kaikki vaikuttivat ihan hyviltä. Näiden tehtävien jälkeen arvasin, että vuorossa ovat matemaattiset sekä päättelyä vaativat tehtävät.

Looginen tehtävä vaikutti vielä mielenkiintoiselta: tuli tunne, että tämähän on ihan mukava, ja jokusen pisteen tästä voi saadakin. Mutta ne matemaattiset tehtävät, mieleni olisi tehnyt huudahtaa: voi ei! Mutta sitten, pikkuhiljaa, sain jotakin raapustettua paperille. Mielessäni kävi ajatus, että olisiko järkevämpää jättää yrittämättä vaikealta tuntuvaa matematiikan tehtävää. Mitä jos siitä nyt tulee monta miinuspistettä, jotka vaikuttavat valintaani?

Joitakin tehtäviä jätin tekemättä siitä yksinkertaisesta syystä, etten millään osannut, eikä aika olisi muutenkaan riittänyt.

Kolme tuntia kului kuin siivillä. Olin auditoriossa viimeiseen saakka. Sitten, turtana ja ”takki tyhjänä”, kävelin ulos salista. Vielä kerran katsoin ympärilleni ison koulurakennuksen sisällä, ajattelin, että viimeistä kertaa.

Tuli tunne, ettei oikein tiennyt mitä tekisi, minne menisi. Kävelin hitaasti autolle, apeana. Apeana siksi, että olin melko varma, ettei minua valittaisi. Olihan sali ollut täynnä ihmisiä, joista monet näyttivät paljon fiksummilta kuin minä.

Ajoin kotiin, en enää muista soiko musiikki ollenkaan. Ainakin musiikki oli lakannut soimasta jossain vaiheessa, omassa päässänikin. Luultavasti se oli siinä vaiheessa, kun tehtävät olivat muuttuneet uskomattoman vaikeiksi.

Pääsykokeen vastauksia piti odottaa kokonainen kuukausi. Se oli elämäni pisin kuukausi, tuntui, että aika on pysähtynyt.

Ennen omaa vastaustani sain kuulla, että siskoni on päässyt opiskelemaan. Apeuteni lisääntyi, koska olin täysin vakuuttunut siitä, että kaikki muut pääsevät nyt kouluun, paitsi minä.

Sitten se viimein koitti: päivä, jota olin odottanut ja pelännyt. Pääsykokeiden vastaukset odottivat oppilaitoksessa, tai ainakin luulin, että vastaukset ovat vain oppilaitoksessa.

Minua jännitti järjettömästi, kun otin puhelimen käteeni ja soitin. Taisin hieman täristä puhelun aikana. Reipas naisääni vastasi toisessa päässä. Kerroin nimeni ja asiani. Naisääni kysyi, olenko katsonut vielä netistä onko nimeni siellä. Eipä ollut tullut mieleeni, että nykyään tulokset löytyvät netistäkin! Naisääni sanoi, että hetkinen, hän katsoo, ja se hetkinen oli myös elämäni pisin.

Hetken päästä sama naisääni kertoi, että minut on valittu opiskelemaan tietojenkäsittelyä Hämeen ammattikorkeakouluun! Olin sanoinkuvaamattoman iloinen ja onnellinen.

Sittenkin, kaikista kuvitelmistani ja peloistani huolimatta, minut oli valittu. Tunne oli aivan uskomaton, ja säilyy varmasti mielessäni elämäni loppuun saakka. Ilon tunne on säilynyt myös opiskellessani: tiedän olevani oikealla alalla, kaltaisteni parissa.